Unessa tilasin pitsan. Se oli samanlainen halpa mutta herkullinen kuin ne Zagrebin asematunnelin kahdeksan kunan palat, tiedättehän. Jonotin luukulla vaiti, joten myyjä ei kiinnittänyt minuun huomiota, vaan otti aktiivisemman asiakkaan ohitseni. Läksytin myyjän vihaisesti unkariksi, ja kysyin sitten englanniksi, ymmärtääkö hän unkaria. Ei ymmärtänyt, mistä sain aiheen lisämoitteisiin. Lopulta huomasin tilanneeni kaksi pitsaa ja tilaavani jo kolmatta, vaikka tarvitsin vain yhden. En kuitenkaan kehdannut myöntää myyjälle virhettäni. Unissani olen joskus hirviö.

Korvatulpat toimivat nyt suhteellisen hyvin. Heräsin kumminkin yhdeksän aikaan, kun Yleisradion toimittaja soitti. Onneksi minua oli jo varoitettu, joten tiesin että tahtovat tehdä Raamatista ohjelman. En sanonut ihmetteleväni heidän aihepulaansa, jos kuudentoista vuoden takaisesta tekstistä täytyy vielä vääntää. Onneksi en ole joku nuorena aloitellut kirjailija, joka koko ikänsä joutuu vastailemaan kysymyksiin varhaistuotannostansa. Tai ehkä jonkun riittävän väljän määritelmän mukaan olen juuri sitä.

Olin edelleen väsynyt. Kahden aikaan menin Heidin luo lainaamiani lakanoita palauttamaan. Ketään ei ollut kotona, joten päätin levähtää sängyllä. Viivyin niin kauan unten kahviloissa, että lopulta oli liian myöhäistä ehtiä unikahvilaan. Päätin siis seurata uneni viitoittamaa tietä ja mennä pitsalle, nyt jonnekin muuanne kuin Sivuraiteeseen. Tein aika radikaalin valinnan: PizzaTaxi Hämeentiellä. Positiivinen yllätys. Pizza del mare maksoi listalla 6,80, mutta myyjä pyysi kuutta euroa. Koska ojentamani viiskymppinen oli liian järeä, sain pitsan taskussani olleilla kolikoilla (5,70), ja vielä salaattipöydän kaupan päälle. Pitsa oli hyvää.

Talonmies voi varmasti odottaa yhteydenottoani vielä huomiseen. Patja kutsuu jälleen.