Hyvää Latvian itsenäisyyspäivää! Labu Latvijas neatkarības dienu! Taas Budapestistä. Yritin tänään Sonjan välityksellä tavata täkäläistä latvian lehtoria, joka osoittautuikin asuvan Szombathelyissä, ja kutsui meidät huomiseksi kylään sinne. Baigi forši! Szombis on sitä paitsi sopivasti matkan varrella, kun aion alkuviikoksi Wienin yliopiston pääkirjastoon. Tänään selvisinkin Unkarin tiedeakatemian kirjastossa koko kärryllisestä paksuja vanhoja julkaisuja, joista monet olivat köydellä kokoon sidottuja, ja lehdet olivat useimmista vielä leikkaamatta. Tämän plokin kuvasivulle lisäsin kuvan kirjakärryllisestä sekä yhden mainoksen jonka löysin vuoden 1932 Historiallisesta aikakauskirjasta. Kun nyt vielä keksisin, miten ne linkitetään...

Lehdet olivat leikkaamatta niistäkin julkaisuista, joihin pääsin käsiksi Zagrebin yliopiston etnologian laitoksen kirjastossa: Studia Fennicaa, SUSAa ja SUSTia, Folk-Liv... Kirjastonhoitaja oli ikionnellinen, aivan haltioissaan, kun jotakuta kiinnostivat vanhat ja oudoilla kielillä kirjoitetut paksut nivaskat, jotka olivat keränneet hyllyissä pölyä ainakin siitä lähtien kun laitos oli perinyt ne professori Gavazzi-vainajalta, jolle ne olivat kuulemma tulleet lahjatilauksina. Eikä vanha professorikaan kai niitä ollut kovin paljon selaillut. Mutta kirjastonhoitaja sai minut tuntemaan, että pelastin hänen päivänsä. "Nyt teidän ei tarvitse mennä Budapestiin, voitte pysyä täällä Kroatiassa" hän ilmoitti voitonriemuisesti. Pyysin muutamaa kirjaa kahdeksi viikoksi lainaan, mutta hänpä käski ottaa koko kuukaudeksi. "Jouluun asti!"

Zagrebin yliopiston filologisessa tiedekunnassa on melkein jokaisella laitoksella oma kirjastonsa, joitten valikoima on mitä kummallisin: esimerkiksi Suomea koskevia julkaisuja on italian laitoksen kirjastossa. Kaikilla laitoksilla on oma taloutensa, joten kerran ostetuita tai saatuja kirjoja ei pitkin hampainkaan anneta muille, vaikka ne eivät omaa alaa sivuaisikaan ja vaikka pahin ongelma kirjastoissa on kumminkin ahtaus... Joka pikku kirjasto on myös oma maailmansa, jossa on ihan omat lait. Slaavilaisen laitoksen kirjastossa minun on jo kolmasti pitänyt jättää passini virkailijalle siksi ajaksi kun olen lukusalissa selaamassa teoksia. Enkä nyt muista mikä kirjasto se oli, josta ensimmäisen vuoden opiskelijalle voidaan lainata kerrallaan vain yksi kirja, toisen vuoden opiskelijalle kaksi ja niin edelleen. Melkein joka kirjastoa hallitsee keski-ikäinen virkailijatäti, joka päättää säännöistä, ja apuna on epälukuinen joukko  opiskelijatyttöjä demonstratorican virassa. Kahdenkymmenen neliön kirjastohuoneessa opiskelijoita voi palvella kolmekin demonstratoricaa kerrallaan. Ja kyllä työtä onkin, varsinkin päävirkailijalla joka yleensä on ainoa joka tietää kirjojen sijainnin, sillä niitä ei ole tapana pitää missään selkeässä järjestyksessä, josta kirjastoon vihkiytymätön voisi päästä perille. Mutta pian ehkä kaikki muuttuu, uusi lasinen kirjastorakennus on jo harjakorkeudessa, mikä tietääkseni merkitsee laitoskirjastojen pikaista pakkoyhdistämistä.

Kroatiassa muuten vietetään tänään Vukovarin tuhon muistopäivää. 15 vuotta on kulunut siitä, kun Jugoslavian kansanarmeija hyökkäsi itäslavonialaiseen barokkikaupunkiin. Sotaan johtava kehitys oli alkanut jo paljon aiemmin, mutta vasta 18.11.1991 oli helvetti peruuttamattomasti irti. Ensin Kroatiassa, sitten Bosnia-Hertsegovinassa ja sittemmin Kosovossa. Kroatialainen Vijesti.net mainitsee Vukovarin taistelussa kaatuneen 1500 kroatialaista sotilasta ja siviiliä ja 20000 kaupungista pakkosiirrettyä ei-serbiä, joista 8000 menehtyi serbien keskitysleirillä.

Viime vuonna olin merkkipäivänä Zagrebissa. Silloin Vukovarska Avenija, yksi kaupungin pääkaduista, jonka joka päivä ylitän yliopistolle mennessäni, valaistiin koko pituudeltansa kynttilälyhdyin, ja kadun yli riippuvat banderollit julistivat: "Älkää unohtako Vukovaria!". Tänä vuonna kaupunginkirjasto alakerrassani mainosti näyttelyä "Panoraama vukovarilaisten apokalyptisista kärsimyksistä serbialais-montenegrolaisen aggression uhreina". Kaikki zagrebilaiset eivät tämmöisestä muistelemisesta pidä. Eräät opiskelijat sanoivat, että liian agressiivinen muistaminen pitää vain vihaa yllä. Eikä Vijesti.net mainitse jutussansa sitä, kuinka kylmäkiskoisesti presidentti Franjo Tudjman ainoinaan suhtautui vukovarilaisten avunpyyntöihin ja virallinen Kroatia katseli välinpitämättömänä vierestä hyökkäystä rajakaupunkiin - näin ainakin Slavenka Drakulićin mukaan.