Onneksi tämä ei ole Kafkan romaani, silloinhan saisin oleskeluluvan vasta kuolinvuoteelleni, byrokratiaa vastaan käymäni epätoivoisen kamppailun riuduttamana. Mutta täkäläisessä kulttuuriympäristössä on vielä paljon annettavaa useammallekin Kafkalle. Kun nyt muistelen vaikka opetusaikojen jakoa tiedekunnassa lokakuun alkupuolella. Tai nyt tätäkin prosessia.

Heräsin aamulla puoli kahdeksalta ja raahauduin poliisilaitokselle, joka onneksi on lähellä, niin kuin kaikki keskustassa nyt kun asun rautatieasemaa vastapäätä. Varauduin siihen, että tutussa paikassa tiskin ympärillä on taaja joukko porukkaa jonottamassa numeroa. Mutta ei ketään. Sitten Hirmutäti yllättää selän takaa ja komentaa tiskin taakse. Yhtäkkiä on sinne jostain ilmestynyt se odottamani ihmisjoukko jonottamaan. Mutta minulla on käsky mennä jonon ohi. Ehkäpä kannattikin pitää ääntä oikeuksistansa. En nimittäin saa numeroa niin kuin toiset, vaan täti ottaa heti paperini käsittelyyn. Täällä ei vaikuteta tuntevan reilua kohtelua: poliisiasemalla olen kokenut vain epäoikeudenmukaista kohtelua ja etuoikeutettua kohtelua.

Virkahirmu tarkastaa huolellisesti kaiken ja ilmoittaa sitten, että pari vuotta vanhat valokuvani eivät kelpaa, vaan minun pitää otattaa uudet kuvat alakerran valokuvaamossa. Mikäs niissä sitten on vikana, kysyn. Rouva ei selvästikään tiedä vastausta, joten hän ottaa kuvat, leimaa yhden papereistani, ojentaa minulle ja käskee kopioimaan sen valokuvaamossa sekä ostamaan postista kahdenkymmenen kunan leimamerkin. Käväisen suorittamassa määrätyt toimet, minkä jälkeen nainen ilmoittaa juhlallisesti: Gospodin Junttila, kaikki meidän väliltämme on loppu. Siirtykää käytävään odottamaan, teidät kutsutaan pian satunnaiseen huoneeseen. Pyydän vielä odotusajasta arviota, joka saapuu vasta kun esitän kysymykseni monivalintamuodossa. Koska arvio on "vähintään puoli tuntia", ilmoitan käyväni nauttimassa aamiaisen odottaessani.

Kävelen kotiin, syön omenan ja palaan takaisin. Tuskin ehdin kirjan avata, kun käy kutsu ylähuoneeseen. Nuorempi virkailija katsoo läpi papereitani ja kysyy kaikkea mahdollista. Vielä puuttuu todistus siitä, että vuokraemäntäni on asuntoni todellinen omistaja. Se lukee tosin yhdessä paperissa, jonka notaarilta saimme, mutta kyseinen dokumentti ei kuulemma ole kelvollinen todiste. Kysyn, eivätkö he voi tarkastaa asiaa kiinteistörekisteristä, ja rakentavassa hengessä kysyn eräistä muistakin kummallisuuksista, kuten siitä, että papereita pitää tulla jättämään kolme kertaa, ja joka kerralla sekä asiakkaan että virkailijan aikaa kuluu hyödyttömään juoksemiseen ja odotteluun, samalla kun jonossa on valtava joukko asiakkaita, joitten odotusaika yhtä lailla venyy moninkertaiseksi. Vanhempi virkailija toisen pöydän takaa kommentoi hämmästykseni aiheita yhtä pitkällä vuodatuksella siitä, kuinka valtavasti hänen Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä asuvilta kroatialaisystäviltänsä kuluu aikaa ja vaivaa oleskelulupabyrokratiaan. Eräistä yksityiskohdista olen hänen kanssansa eri mieltä, mm. siitä, että kopioitten ottaminen yleismaailmallisesti kuuluu luvan hakijan eikä viranomaisen tehtäviin. Loppujen lopuksi päädymme kuitenkin yhteiseen julkilausumaan, että paljon olisi parempi, jos kaikki nöyryyttävät järjettömyydet voitaisiin poistaa.

Tämä olkoon poliittinen kokonaisnäkemykseni: poistettakoon kaikki nöyryyttävät järjettömyydet yksi kerrallaan! Yksi kerrallaan siksi, että siten ehtii paneutua kuhunkin tapaukseen kunnolla, eikä sen ansiosta tule luoneeksi kovin monta uutta järjettömyyttä tilalle. Näinhän käy oikeastaan aina vallankumouksissa, joitten aiheena on useitten, ellei peräti kaikkien järjettömyyksien poistaminen kerralla. Ihmisjärki lienee siihen kumminkin liian vajavainen, joten kannattaa mieluummin yrittää vähitellen. Ja mieluummin niin että tutkitaan ennen kuin hutkitaan.