Zagrebissa on lämmin ja pehmeä kevätehtoo. Roskalava-autot kolistavat kadulla. Fatima on taas äitinsä luona, kun muistelen Välimeren saarella yhdessä vietettyä pääsiäisaikaa. Mutta tänä iltana muistoni vievät taas Mordoviaan.

*******************************************************************************

Saranissa seitsemän vuotta sitten sairastuin. Tauti ei ollut tavaton, heräsinpä vain yöllä vessaan kuumeessa ja kurkku kipeänä. Enkä saanut enää unta, sillä pöntölle tuli asiaa useammin kuin kerran. Enemmän kuin vatsan takia pelkäsin kumminkin, että edellisenä vuonna saamani kurkkutulehdus toistuisi. Oli ollut kamalaa, kun kuume oli vain päivä päivältä noussut, eikä lepääminen ollut auttanut, ennen kuin lääkäri oli kutsuttu paikalle ja määrännyt lääkkeen.

Minulle oli kerrottu, että sairastuessani minun pitäisi mennä yliopiston poliklinikalle. Sinne oli vain yksi korttelinväli eli vajaan kymmenen minuutin kävely. Ajattelin ehkä löytäväni jopa ersäntaitoisen lääkärin, jolle asiat olisi helpompi selittää kuin ummikkovenakolle. En vielä tiennyt, ettei poliklinikalla ollut ainuttakaan lääkäriä. Siellä oli vain iso joukko terveydenhoitobyrokraatteja, jotka mittasivat kuumetta ja kirjoittivat opettajille ja opiskelijoille poissaololupia.

Minun käskettiin ensin ottaa mittari ja mitata kuumeeni. Sitten minulle luvattiin kaksi tätiä, joista toinen kyseli venäjäksi ja toinen käänsi ersäksi. Tädit olivat kiinnostuneita lähinnä elämästä Suomessa ja vanhempieni varallisuudesta. Kun kysyin lääkäriä, sanottiin että hänet on kutsuttu paikalle. Täytin lomakkeita, joitten ylälaidassa seisoi "Neuvostoliiton terveysministeriö". Vuosi oli 2000, mutta uskon että samoja lomakkeita käytetään edelleenkin. Odotin vielä puoli tuntia vastaillen tätien kysymyksiin. Sitten tädit kertoivat, että minut gospitalisoitaisiin.

Poliklinikan eteen ajoi valkoinen pakettiauto. Minulle kerrottiin, että auto veisi minut sairaalaan, koska muuten en pääsisi lääkärin luo. Sanoin, etten tarvitse sairaalaa, minua nimittäin oli varoitettu. Sitä paitsi muistin, että dekaanin tytär oli lääkäri, peräti Suomessa opiskellut. Menisin hänen luoksensa. Tädit ilmoittivat, etten voi kävellä kotiin, koska olen sairas. Sairas olisi vain vartin matkan päässä. Sanoin, etten tahdo sairaalaan ilman Vanjaa, laitoksen ersäläistä jatko-opiskelijaa joka oli tulkikseni ja apurikseni osoitettu, ja olikin auttanut minua paljon.

Valkea auto ajoi minut takaisin asuntolaan, ja Vanja tuli kyytiin. Sen jälkeen ajettiin vielä ainakin kolme varttia automiesten asioilla ennen kuin päästiin sairaalalle. Matkalla minun piti varmuuden vuoksi mitata kuumeeni. Menimme Vanjan kanssa sisälle, ja minun käskettiin mitata kuume odottaessani. Sitten minun käskettiin mennä lääkärin luo rakennuksen toiseen päätyyn. Mutta lääkäri oli kiireinen täti, käski takaisin käytävälle odottamaan ja ojensi ajankuluksi kuumemittarin.

Vakuutin Vanjalle, etten ole pahasti sairas enkä aio gospitalisoitua. Tahtoisin vain nähdä, missä kunnossa kurkkuni on ja tarvitsenko ehkä antibiootteja niin kuin vuotta aiemmin. Vanja sanoi, että lääkäri ei varmasti tahdo päästää minua kotiin, mutta sairaalassa en varmasti parantuisi vaan saisin vain lisää tauteja niskaani. Ja jonkun pitäisi tuoda minulle ruokaa joka päivä. Vanja neuvoi olemaan kovana lääkärin kanssa ja lupasi auttaa.

Lääkäritantta kutsui sisään ja katsoi ensin kuumemittaria ja sitten kurkkuani. Hän ehdotti, että jäisin sairaalaan ja tilaani seurattaisiin kuukauden ajan. Sanoin, etten tarvitse sairaalaa, vaan ainoastaan lääkkeitä, koska minulla olisi lääkäri lähellä. Ensimmäiset pari viikkoa teidän olisi kuitenkin parasta viettää
sairaalassa, sanoi täti. Ei, sanoin, tahdon vain reseptin, ostan antibiootit ja syön, kerroin. Tulkaa nyt ainakin viikoksi, valkotakki puuskaisi. Mistä te ruokaakaan saatte, nuori mies? Kerroin, että minulla oli kotona liesi ja vieressä tori, mutta se ei tomeraa terveysviranomaista vakuuttanut. Vasta kun Vanja valehteli, että asuntolassani on staalovaja, hän rauhoittui pian, ja alkoi puhua parista päivästä sairaalassa.  Pienen tinkimisen jälkeen matroona sanoi, että seuraavaksi yöksi on ainakin jäätävä, kohtahan tulee jo pimeä. Mutta minä en gospitalizatsijaan suostunut, sillä ymmärsin, että kun taloon kerran joutuu sisään, ei ulos hevillä pääse.

Sanoin lääkärille, että määrätköön minulle lääkkeet ja tilatkoon taksin, lähdemme apteekin kautta kotiin. Ja niin sitten mentiinkin. Mutta lääkkeitä oli yhtä laatua viideksi päiväksi, toista ja kolmatta kymmeneksi päiväksi ja neljättä kahdeksi viikoksi. Ja kun tulimme ulos apteekista niitten kaikkien rohtopakkausten kanssa, tunsin itseni sairaammaksi kuin ennen: niitä oli täysi sylillinen!

Kotona tunsin tiettyä voitonriemua, ja päätin aloittaa lääkitykseni antibiootista. Mutta se oli suljetuissa ampulleissa. En ymmärtänyt mitään, ja pyysin Vanjan hätiin. Hän keksi, että kysymys on suoneen ruiskutettavasta lääkkeestä. Minun olisi vaihdettava se vastaavaan valmisteeseen. Vanja soitti dekaanin tyttärelle, joka neuvoi minulle toisennimistä antibioottia. Apteekit olivat kuitenkin jo kiinni, ja saisin sen vasta seuraavana päivänä.

Seuraavana aamuna oloni oli jo parempi ja kuume laskenut, mutta kurkkuun sattui yhä. Muistin, kuinka edellisellä kerralla olin parantunut kurkkutulehduksesta ennen kuin lääkekuurin ensimmäinen vuorokausi oli ehtinyt kulua. Avasin neljästä lääkepaketista kolme ja nielin ensimmäiset kapselit. Kaikkein epämääräisimmän näköisen lääkepaketin jätin avaamatta. Ajattelin, että sittenkin voisin lähteä kahden päivän päästä Joškar-Olaan marilaisia aktivisteja ja turkulaisia fennougristeja tapaamaan. Päivä meni leppoisasti sairaslomaillessa ja pääsin pian kuumeestani kokonaan.

Illalla parin päivää myöhemmin, kokopäiväisen bussissa istumisen jälkeen olin Joškar-Olan Turist-hotellissa. Onneksi, koska vatsaani alkoi pahasti kivistää, ja muistin etten ollut käynyt istunnolla sen jälkeen, kun aloitin antibioottikuurin. Yhdeltä kollegalta saamani maitohappobakteerivalmiste pelasti minut. Päätin lopettaa kuurin.

En muista, miten pääsin takaisin Saraniin, mutta seuraavana päivänä oli vappuaatto, ja minulla taas kuumetta. Kurkkua kivisti, ja päätin aloittaa taas antibioottikuurin, nyt maitohappobakteerin kera. Varhain vappuaamuna heräsin hirveään viluun. Katsoin ulos: lumi oli peittänyt nurmen ja kukat. Katsoin peiliin: lumi oli peittänyt kieleni. Uskoin kuolevani pian johonkin eksoottiseen hengitystiesairauteen.

Vietin vapunpäivän sängyssä. Illalla lähdin rautatieasemalle ja ostin lipun Moskovan yöjunaan. Olin päättänyt mennä Suomen suurlähetystön lääkärin luo.

Juna saapui Kazanin asemalle aamulla puoli seitsemän. Vielä kaksi tuntia odottelua pakkasessa, ja sitten lähetystöön. Olin lääkärin ainoa potilas koko aamupäivän aikana, ja niinpä hänellä ei ollut kiire mihinkään. Minulla oli kurkussa inflammaatio eli valeinfektio, lääkäri kertoi. Ei siis mitään vakavaa, eikä antibioottihoidon tarvetta ollut. Mutta kun näytin suomalaistohtorille nauttimiani lääkkeitä, hän onnitteli minua vankasta terveydestä, jonka ansoista olin kestänyt ne myrkyt. Antibioottini oli kuulemma tarkoitettu lähinnä vakaviin vatsainfektioihin, ja mieluummin hevosille kuin ihmisille. Se olisi voinut tappaa koko elämän vatsastani, ja kielen valkaistuminen oli vain lievä oire sen vaikutuksesta.

Jos muistatte hyvin vuoden 2000, muistanette, että vapun jälkeen tuli pääsiäinen. Sen takia jouduin uuteen seikkailuun, mutta siitä kerron myöhemmin lisää. Nyt hyvää yötä!