Tänään on kiva olla suomalainen ulkomailla. Itsenäisyyspäivän kunniaksi olen saanut paljon viestejä ja tervehdyksiä, enkä vain täkäläisiltä opiskelijoiltani vaan myös entisiltä oppilailtani Latviasta sekä monilta suomalais-ugrilaisilta ystäviltäni. Kiitos kaikille teille!

Suomen Zagrebin-suurlähetystö oli kutsunut kekkereillensä, kuten viimekin vuonna. Tätä päivää varten on mulla täällä komerossani musta puku ja solmio. Muita tilaisuuksia vastaavaan pukeutumiseen ei ole vielä (onneksi) tullut. Ainoat mustat kengät oli talvikengät, jotka vähän hiostivat paksun villavuorinsa ansiosta, täällä kun oli tänään päivällä vielä +18 ja aurinkoa (vuosi sitten oli todella toiset ilmat, silloin oli pilveä ja vettä ja räntää viikkokaupalla, nyt vaan helottaa ja täkäläisetkin kauhistelee ilmaston lämpenemistä). Muutama vuosi sitten hankituista "väljistä" housuista meni vaivoin nappi kiinni (äiti huom!). Solmion olin hankkinut torilta viime vuonna (tehtaan leiman mukaan se on vähän vanhempi kuin minä), mutta se oli auki eikä mukana tullut solmuohjetta. Armeijassa opittu taito oli painunut ammoin unholaan, joten ei muuta kuin pikaisesti ikkunan ääreen, jossa langaton yhteys onneksi toimi, ja solmintaohje löytyi. Neljännellä yrittämällä solmu näytti melkein solmulta, ja myöhästyin tilaisuudesta vain neljännestunnin. Juoksemista ei onneksi ollut paljon, koska vastaanotto järjestettiin hotelli Esplanadissa tuossa kadun toisella puolen.

Itse pileissä ei mitään kummempaa ollut, pari tuttua ja sata tuntematonta. Viime vuonna tunsin paljon enemmän ihmisiä. Mutta onneksi laatu on määrää tärkeämpää. Paikalle oli tuotu Suomesta pari "huippukokkia", jotka valmistavat Esplanadissa eilen alkaneen Suomen viikon ajan suomalaista lounasta kaikille, jotka ovat valmiit maksamaan siitä 220 kunaa, yhteisvaluutassa kolmisenkymppiä. Lounasta kutsutaan "prunssiksi", mikä merkinnee, että syötävää on tavallista vähemmän. Säästin siis huomattavan summan, kun mätin sapuskaa vastaanotolla ihan ilman edestä. Eikä se hullumpaa ollutkaan, paitsi sianmaksa, jota otin jälkiruokalautaselle, kun luulin sitä suklaavanukkaaksi. Mojova yllätys.

Budapestin-keikkailu on tältä erää ohi. Viime matkalla sain taulukoitua tai ainakin valokuvattua kaiken suomalais-ugrilaisen laitoksen ja Tiedeakatemian kirjastoissa olevan aineiston, joka minulla oli listalla. Maanantaina Tiedeakatemian kirjastossa odottaneen kirjakärryllisen viimeisen teoksen viittä minuuttia ennen sulkemisaikaa, ja tiistaina laitoksen kirjastossa vuoden -65 Virittäjän tuntia ennen Zagrebin junan lähtöä. Käsittelemättä jäi vain aineisto, joka oli kirjastoista hukassa tai nidottavana tai jonka sijasta minulle tuotiin väärä teos. Väärä kirja tuotiin useimmin, kun olin tilannut jonkin venäjänkielisen teoksen: esimerkiksi kotieläinten taudeista olisin saanut lukea venäjäksi. (Kyrillisten kirjainten lukutaidon puute ei siis ilmeisesti ole ongelma vain Helsingissä, jossa on venäjänkieliset kirjat jouduttu järjestämään ihan omaksi kirjastoksensa, jossa työskentelee lähinnä venäjää äidinkielen tasolla puhuvaa porukkaa.) Tuommoisista virheistä huolimatta tahtoisin kyllä jo tässä (alku)vaiheessa tutkimusta omistaa kiitokset kirjastojen henkilökunnalle, joka oli tosi ystävällistä ja avuliasta porukkaa. Kirjatilaussysteemikin toimii oikein hyvin, jos ei odota saavansa kaikkea heti, vaan voi varata työskentelylle useamman päivän. Turhaa odotusaikaa ei minulla juuri ollut: jos yhtä kirjaa ei hetkeen löytynyt, luin toista tarvitsemaani.

Vielä lähden Wieniin käymään yhdeksi viikonvaihteeksi, jos saan majoituksen järjestymään jostain. Ensi viikonloppuna en mene, vaan vasta seuraavana. Seitsemäs perjantai-ilta junassa peräkkäin tuntuu liian raskaalta ajatukselta juuri nyt, mieluummin lepäilen täällä Zagrebissa ja jos jaksan, lueskelen valokuvaamaani kirjallisuutta.

Vastatkaapa muuten joku, oliko se Lordi Linnassa naamari päässä vai ilman?